Helsinki What the Hell Helsinki we are on the PoP RoCket!

Täältä keikanjälkeisen masennuksen kourista viimeinki uskaltaudun kirjotteleen keikasta. NÄIN HETI ALKUUNSA tästä tulee miljoonan kilometrin pitunen postaus, jos sua ei kiinnosta Jedward tai jotain, niin älä lue.

"It was amazing one of our most funniest shows .. We love Helsinki it was actually even louder the I phone just didn't pick it up .. It was just awesome like deadly so much energy from the crowd we love it so much thanks for having such a Jepic time."

Pojat tiivisti ite aika hyvin niitten videoon kaikki fiilikset keikasta. Mä oon oikeesti ihan suunnattoman ylpeä siitä, että mä oon suomalainen ja että me jäätiin poikien mieleen. Nyt ne tulee saleen takasin.

Ite lähin Perjantaina melkei heti matikan kokeen jälkeen bussilla kans stadiin, jossa kierreltiin hetken aikaa keskustaa Anskun ja Sannan kans jonka jälkeen miljoonan mutkan jälkeen löydettiin meidän hotelli ja pistettiin kauheet bileet pystyyn! Mulla ei oikeesti oo pitkään aikaa ollu niin hauskaa, Sanna ja Ansku on aivan ihania ja me ollaan niin vammasia.

Lähettiin varmistaan missä nosturi on ettei sit eksyttäs aamulla kun pitäs olla siellä mahdollisimman nopee. Otettiin parit kuvat ja sitten lähettiin ettiin Anskun bussipysäkkii seuraavaa aamuu varten. Ei löydetty joten soitettiin Suski hätiin ja sen jälkeen ostettiin paljon karkkia, iltapalaa ja sain viimeinki ostettuu sen vettä elefanteille.

Bileet jatku hotellihuoneessa. En malta odottaa että saan Sannalta sen muistitikun jossa on kaikki sen kameral otetut jutut, kuvattiin meinaa niin retardeja videoita koko yö että pakko jakaa ne teijänkin kanssa (tai sitten ei...). Jossain välissä kun ghostbusters loppu telkkarista Ansku meni nukkuun ja me tuijotettiin voicee.

Puol kahelta lähettiin nosturille uudelleen kattoon, onks jotku sekopääfanit menny jo jonottaan, ei ollu joten käytiin mäkissä vähän yöpalalla ja palattiin hotellihuoneeseen tuijotteleen sitä voicee. Jossain välissä mä torkuin tunnin ja sit sen jälkeen aika vaan meni ja yhtäkkii oltiin jo pakattu tavarat, kello oli seittemän ja me käveltiin nosturille.

Kun me tultiin siellä oli jo kolme tyttöö jonottamassa; Janita, Emilia ja Melina. Eka me oltii sillee eeeih ku ei oltukaan ekoja, mutta nää paljastu tosi ihaniks! Ne oli menossa kentälle joten niitten paikalle tuli Jenny ja Milja. Sit Auliki ilmesty sinne ja keikkajengimme oli koossa.Toverustuttiin näitten kaikkien kanssa siin päivän aikana sitten ja ah kauhee ikävä ;_;

Jonotus oli hirveetä. Tai siis porukka oli ihana ja päivä kiva, mahtava ja kaikkee. Mut se ite jonotus. Multa lähti siinä kymmenen aikaan totaallisesti varpaista tunto, sattu ku oli niin kylmä ja ei se nukkumaton yökää enää ollu niin hyvä idea. Yks Kaisa lainas mulle villasukkia, kun mulla oli selkeesti huono varustus. Tehtiin Aulin ja Sannan kans sellanen luolamuodostelma ettei olis niin kylmä. Aika meni kuitenki hämmentävän nopeesti, vaikka muistan ku joku sano että vielä seittemän tuntia ja meinasin alkaa itkee epätoivosta ku tuntu niin pitkältä ajalta.

Suomalaiset fanit on ihania ihmisiä, mutta ei ne käyttäytyä osaa. Alko pikkuhiljaa ottaa päähän, kun ite oli jonottanu 13 tuntia ja sit tulee nää pari tuntia jonottaneet siihen ovien lähistölle kyttään. Alettiin sitten ohjeistaa sitä jonoa ja tottakai saatii muitten raivot päälle, koska ihmiset luuli että me vaan yritettiin ite etuilla... Mutta onneks loppujenlopuks oikeet ihmiset pääs jonon ensimmäisiks ja jatkettiin iloisin mielin jonottamista.

Sit pääsi sisään. Ja musta tuntuu, että alan itkeen jos kirjotan hirveen tarkasti, koska on niin kamala ikävä sitä hetkee. Heittää vaan takin narikkaan ja juoksee niin kovaa kun pystyy. Sattuu ku jalat on ihan tunnottomat mut ei välitä ja sit ku tarttuu molemmin käsin siihe eturivin aitaan ja tajuu kiljuvansa onnesta muitten eturiviläisten kans. Se oli jotenki nii sellanen yhdistävä hetki. Ja sit me vaan odotetaan, kunnes yhtäkkii ilman että oikeestaan ehtii tajuta mitään John ja Edward on sun edessä ja ne hymyilee ja puhuu ja sä vaan täriset onnesta.

Kaikki biisit kuulosti livenä niin hyvältä, mä lauloin mukana ääneni käheeks ja vaikka mun selkä oli niin kipee jo parin biisin jälkeen, että normaalissa tilassa olisin itkeny, se ei haitannu mitään. Ne otti niin paljon katsekontaktia ja erityisesti Edward tuntu kokoajan kattovan mua suoraan silmiin kun se laulo. Ja sit yhessä vaiheessa se ojensi sen käden ja mä tartuin siihen ja sit se vaan piti mua kädestä, katto suoraan silmiin ja hymyili ja sitä jatku jonku kymmenen sekuntia. Sit John seiso yhessä vaihees siin aidal sillee, että mä vaan kiersin molemmat käteni sen jalan ympärille ja halasin.

Hold the world oli ehkä ihanin ikinä, teijän olis pitäny olla siinä eturivissä melkein keskellä ja nähä niitten ilmeet, kun ne käskee kaikkii ottamaa jonku valon, mut kaikki ottaaki valkoset sydämet. Se liikuttuneensekane hymy saa mut vaa tärisee.

Sit yhtäkkii se keikka oli loppu. Järkkäri tyrkkäs mulle settilistan, join vettä ja hain narikasta takin, palautin Kaisalle sen sukat ja yhtäkkii oli kauheen tyhjä olo. Mä muistan kun mä astuin Nosturista pihalle ja pidin Sannasta kiinni. Mä mietin hetken tultiinko me oikeesta ovesta pihalle, koska kaikki näytti niin erilaiselta. Se huoltsikka jonka ohi oltiin menty miljoona kertaa näytti ihan tuntemattomalta.

Sannan isä ajo meijät presidenttihotellille jossa koitettiin onneemme jos pojat vaikka yöpys siellä, ei yöpynyt, joten mentiin nukkuun ja nukahin samantien.

Paras keikka missä oon ollu, oikeesti. Vieläki niin paha keikan jälkeinen masennus ja toivottavasti nään pojat ja sit ne ihmiset joille juttelin tuolla mahdollisimman pian uudelleen! Ja se, ettei mulla oo nyt olla neljään vuorokauteen mitään tuntoa seittemässä varpaassa oli tasan tän kaiken arvosta.

// Keikkakuvien propsit kuuluu Tiia Santavirralle, ite unohin ottaa pokkarin mukaan joten en myöskää saanu keikalta kuvia :(
/// Ärsyttäää ku tää blogin ulkoasu on sen verran liian kapee et nappaa pikkusen kaikista kuvista pois, yritän hoitaa sen mahdollisimman pian, siihen asti selaskaa ne kuvat painamal ekast ja siit eteenpäin!